Johdanto

Alueen rajaus
Euroopan metsien luonteenpiirteitä
Metsävyöhykkeet ja -tyypit
Mikä on aarniometsä?
Aarniometsiä Euroopassa?

Alueen rajaus

Tämä sivusto on rajattu käsittelemään Eurooppaa ilman Venäjää. Merkittäviä suuria luonnontilaisia erämaita Venäjän Euroopan puoleisella alueella ovat mm. ”Komin aarniometsät” -maailmanperintöalue (Euroopan suurin 32 800 km² laajuinen aarniometsä koostuen Petšoro-Ilytšin luonnonpuistosta ja Jugyd van kansallispuistosta), Vodlajärven kansallispuisto (4683 km² sisältäen sekä boreaalisia aarniometsiä että kulttuurimaisemia) sekä Kaukasuksen luonnonpuisto (kuvattu lyhyesti Kaukasus – Pohjois-Iranin yhteydessä) ¹.

Alla Euroopaksi kutsutaan yksinkertaisuuden vuoksi Eurooppaa ilman Venäjää. Myös pelkästään poliittisesti Eurooppaan kuuluva Makaronesian saaristo on rajattu sivuston varsinaisen alueen ulkopuolelle, vaikka se kuvataankin lyhyesti.

Kasvien tieteellinen nimistö seuraa The Euro+Med PlantBase -sivustoa². Ehkä merkittävin ero perinteiseen suomalaiseen käytäntöön on, että Suomessa metsäkuusen (Picea abies) alalajina pidetty siperiankuusi (P. abies subsp. obovata) käsitellään tässä em. sivustoa seuraten omana lajinaan (P. obovata). Nimialalajin (P. abies subsp. abies) suomalainen nimi on euroopankuusi, jota oikeastaan tulisi käyttää lajinimenä, jos siperiankuusi erotetaan omaksi lajikseen. Väärinkäsityksien välttämiseksi käytetään tästä taksonista tällä sivustolla yksinkertaisesti nimeä kuusi.

Euroopan metsien luonteenpiirteitä

Euroopan ilmastoon vaikuttavat varsinkin voimakas lämmin Golfvirta aina pohjoisimpaan Eurooppaan saakka sekä kosteaa ilmaa Atlantilta tuovat länsituulet. Euroopan vuoristot (Pyreneet, Alpit, Karpaatit) ovat länsi–itä-suuntaisia, joten länsituulet yltävät pitkälle Itä-Eurooppaan saakka. Nämä tekijät tekevät Euroopasta lämpimämmän kuin mikään muu paikka samoilla leveysasteilla ja ilmastosta melko mereisen, Länsi-Euroopan ollessa hyvin mereinen.

Kautta Euroopan puulajisto on köyhempi kuin Pohjois-Amerikassa ja etenkin Itä-Aasiassa samanlaisilla paikoilla. Tärkeimpänä syynä pidetään yleensä sitä, että sekä Euroopan vuoret että meret (Itä- ja Välimeri) ovat länsi–itä-suuntaisia eivätkä monet puulajit pystyneet perääntymään niiden yli etelään pohjoisesta etenevän mannerjäätikön alta. Lisäksi kostea lämpimänlauhkea alue (kuva alla) on Euroopassa hyvin pieni, sillä Euroopan vuoristojen eteläpuolella alkaa välittömästi kuivempi Välimerenalue. Ennen jääkausia Euroopan puulajisto oli vähintään yhtä monimuotoinen kuin itäisessä Pohjois-Amerikassa mutta köyhempi kuin Itä-Aasiassa³. Itä-Aasia on ainoa pohjoinen lauhkea alue, joka rajoittuu suoraan kosteisiin (sub)trooppisiin metsiin, mistä puulajeja on voinut siirtyä suoraan jo liitukaudelta lähtien³. Lisäksi Itä-Aasiassa mannerjäätikkö oli paljon pienempi, sillä siellä sademäärä ei riittänyt laajojen jäätiköiden syntyyn⁴.

Alueellamme kasvaa melkein 400 alkuperäispuulajia, joista tosin noin 160 on apomiktisia pihlajalajeja (Sorbus spp.) ⁵. Vähintään 20-metriseksi tulevien puulajien määrä on noin 80 ⁶. Puulajirikkaus on suurin keski-pohjoisella Välimerenalueella sekä Balkanilla ja vähenee kohti pohjoista ja länttä, koska etäisyys ja saavutettavuus jääkausirefugeista pienenevät^{5 6}.

Edellä mainittu lajiköyhyys koskee kuitenkin vain puuvartista lajistoa; ruohovartisissa kasveissa Euroopan lajisto on pinta-alaa kohti laskettuna jopa rikkaampi kuin Pohjois-Amerikan, mutta köyhempi kuin Itä-Aasian⁷.

Koska Euroopan metsät koostuvat yleensä vain harvoista puulajeista, on helppo oppia tunnistamaan ne. Aluskasvillisuuden lajeja on enemmän, mutta myös siellä tietyt lajit toistuvat samanlaisilla kasvupaikoilla; siten ei ole vaikea oppia tunnistamaan yleisimpiä lajeja.

Varttuneissa eurooppalaisissa metsissä pensaskerros on useista syistä johtuen yleensä avoin, ja metsissä on helppo kävellä (kuvat alla).

Metsävyöhykkeet ja -tyypit

Tässä ei voida mennä metsien tarkempaan tyypittelyyn vaan tyydytään käsittelemään kolme perusteellisesti toisistaan poikkeavaa metsävyöhykettä. Nämä ovat pohjoisesta etelään:

1. Boreaalinen vyöhyke ulottuu etelässä Etelä-Ruotsiin ja Pohjois-Valko-Venäjään saakka. Skandinaviassa raja on tarkka: kuusen (Picea abies) eteläraja ja samalla euroopanpyökin (Fagus sylvatica) pohjoisraja⁸. Idässä raja on epäselvempi: kuusi kasvaa epäedullisilla kasvupaikoilla myös rajan eteläpuolella, ja lauhkean vyöhykkeen koillisnurkassa pyökki ei esiinny lainkaan. Myös suurin osa Skotlannista kuuluu boreaaliseen vyöhykkeeseen.

Lyhyt kasvukausi, pitkä talvi, metsä koostuu pääasiassa havupuista, metsänpohjaa peittää varpujen, sammalten ja jäkälien matto, kulot tärkeä osa luontaista dynamiikkaa.

2. Lauhkea vyöhyke ulottuu etelässä Pyreneiden, Alppien ja Dinaaristen Alppien vuoristoihin saakka.

Kesä ja sitä myöten kasvukausi pidempi, alamailla metsä koostuu pääasiassa kesävihannoista lehtipuista, aluskasvillisuus yleensä harva, ei kuloja.

3. Välimerenalue. Välimerta ympäröivät alamaat.

Kuiva ja kuuma kesä, kasvukaudet keväällä ja syksyllä, ikivihreitä ja kesävihantia lehtipuita sekä havupuita, kulot tärkeä osa luontaista dynamiikkaa.

Mikä on aarniometsä?

Täysin luonnontilaista metsää, johon ihminen ei lainkaan olisi vaikuttanut, ei tosiasiassa löydy mistään päin maailmaa. Syrjäisimmässäkin erämaassa on ihmisen vaikutusta ainakin ilmavirtojen mukana kulkeutuvien saasteiden muodossa. Metsävyöhykkeistä lauhkean ja subtrooppisen vyöhykkeen metsät ovat sirpaloituneet ja häiriintyneet kaikkein eniten, ja boreaaliset metsät sisältävät eniten suhteellisen häiriintymätöntä metsää (enimmäkseen Venäjällä ja Kanadassa) ⁹.

Tällä sivustolla aarniometsän eli ikimetsän kriteerinä on käytetty hakkuuhistoriaa tai paremminkin sen puutetta. Valitsemissamme metsissä ei tiedetä olleen hakkuita tai enintään hyvin vähäisiä hakkuita hyvin kauan sitten. Joissakin tapauksissa osassa metsästä on ollut hakkuita, mutta loppu on säilynyt koskemattomana. Kuolleen puun käyttö on hyväksytty, jos se on tapahtunut vähintään noin 100 vuotta sitten. Useimmissa tämän sivuston metsissä ei silti ole ollut edes kuolleen puun käyttöä. Epäsuora ihmisen vaikutus, kuten luonnottoman tiheiden kasvinsyöjäpopulaatioiden vaikutus lajisuhteisiin ja metsän rakenteeseen, 1900-luvun lopun happosateiden vaikutukset ja luonnoton metsäpalotiheys on ohitettu, sillä näiden tekijöiden huomioiminen jättäisi useimmat keskieurooppalaiset ja kaikki boreaaliset metsät tämän sivuston ulkopuolelle (kuvat alla). Näistä säännöistä on kaksi poikkeusta: Białowieża on otettu mukaan sen erityisaseman vuoksi, vaikka puita on siellä aiemmin kaadettu, ja Mittelsteighütte on otettu mukaan sen alueellisen merkityksen vuoksi, vaikka tässä metsässä on hieman enemmän ihmisen vaikutusta kuin muissa tämän sivuston metsissä.

Käytännössä aarniometsiksi, ikimetsiksi tai luonnonmetsiksi hyväksytään usein myös metsäalueita, joissa näkyy vähäistä ihmisen vaikutusta mutta joiden biodiversiteetti ja lajien vuorovaikutussuhteet ovat siitä huolimatta häiriintymättömiä. Metsää, jossa ei ole havaittavissa edes vähäistä ihmisen vaikutusta, voidaan tällöin kutsua ”koskemattomaksi metsäksi” tai ”luonnontilaiseksi metsäksi”. Aarniometsän kriteerejä voivat olla esim. avohakkuiden puutteet, metsän kehittyminen luontaisten prosessien myötä, puuston moni-ikäinen rakenne sekä vanhojen ja kuolleiden puiden runsaus.¹⁰

Suomessa käytetään usein myös termiä ”vanha metsä”. Metsä voi kuitenkin olla hyvinkin vanhaa, vaikka sieltä olisi kaadettu puita lähimenneisyydessäkin. ”Vanhana” metsää pidetään yleensä, jos puuston ikä ylittää hakkuukypsyysiän; Suomessa lähteestä ja maantieteellisestä sijainnista riippuen 80-220 v ¹⁰.

Aarniometsiä Euroopassa?

Aarniometsien olemassaolon suhteen Eurooppa voidaan jakaa viiteen vyöhykkeeseen, tässä etelästä pohjoiseen:

1. Välimerenalueen alamaat: Ei aarniometsiä. Luonnollisia metsiä ylipäätään ei ole säilynyt juuri lainkaan¹¹. Kreikkalaiset ja roomalaiset tuhosivat suuren osan alkuperäisistä metsistä jo yli 2000 vuotta sitten¹⁰. Raivauksen, tulen, maanviljelyksen ja laidunnuksen aiheuttama vuosituhansia kestänyt eroosio on johtanut siihen, että monin paikoin paljaalla kalliolla kasvaa vain harva ruohovartinen kasvillisuus^{11 12}. Välimerenalueen avoimet maisemat ja pensaikkoinen kasvillisuus ovat ihmisen, lampaan ja vuohen aikaansaannosta¹².

2. Keski-, Itä- ja Etelä-Euroopan vuoristot: Euroopan luonnontilaisimmat metsät sijaitsevat tässä vyöhykkeessä. Jyrkät rinteet ja vaikeapääsyisyys on suojellut metsiä parhaiten.

Alpeilla, Pyreneillä ja Apenniineilla aarniometsän jäänteet ovat pieniä, suurin yhtenäinen alue on 2,4 km² suuruinen Rothwaldin ”Suuri aarniometsä” Itävallan Alpeilla. Alppien ylärinteetkin asutettiin jo pronssikaudella, ja metsät hävisivät laajalti 700–1300-luvuilla ¹³. Tilanne on parempi Karpaateilla ja Kaakkois-Euroopan vuoristoissa (kuvat alla). Vielä muutama vuosikymmen sitten suhteellisen yhtenäinen metsä peitti Karpaattien Romanian ja Ukrainan (ja osittain myös Slovakian) osia, koska näiden metsien hakkaaminen oli liian vaikeaa ja kallista¹⁴. 1800-luvun lopussa aarniometsää oli Romaniassa noin 20.000 km^{2 15} ja Slovakiassakin tuhansia neliökilometrejä¹⁶. Nykyaikaisten hakkuumenetelmien kehittyminen on kuitenkin johtanut lukuisien aiemmin koskemattomien metsien laajamittaiseen tuhoutumiseen kaikkialla Karpaateilla¹⁴. Romanialla on suurimmat yhteenlasketut aarniometsäalueet, mutta näitä hakataan yhä laillisesti ja laittomasti¹⁴. Suurimmat yhtenäiset aarniometsäalueet ovat noin 50 km².

Keski-Euroopan aarniometsäjäänteissä merkittävin luonnontilasta poikkeava tekijä on puuttuvista petoeläimistä johtuvat suurten kasvinsyöjien ylitiheät kannat. Vuoristometsien puulajeista saksanpihta (Abies alba) on niiden mieliruokaa, seuraavana tulee vuorivaahtera (Acer pseudoplatanus), pensaskerroksessa vadelma ja karhunvatukat (Rubus), kun taas pyökki ja kuusi kärsivät vain vähän^{17 18}. Täten suuri kasvinsyöjien tiheys on aiheuttamassa suuria muutoksia puulajisuhteissa. Itä-Euroopassa elää myös petoja, kasvinsyöjien kannat ovat pienempiä, ja aluskasvillisuus puuntaimineen luonnollinen (kuva alla). Myös Pyreneiden aarniometsäjäänteissä saksanpihta uusiutuu luonnollisesti. Osissa Keski-Eurooppaa myös 1900-luvun jälkipuoliskon happosateet tappoivat paljon saksanpihtoja¹⁹, jota pidetään puulajeista herkimpänä ilmansaasteille²⁰. Sen jälkeen päästöjen voimakas vähentäminen on parantanut tilannetta¹⁹.

Viime vuosina kirjanpainaja (Ips typographus) on tuhonnut suuria alueita subalpiinista kuusimetsää lähes kaikkialla (kuva alla). Tämän kuusella elävän kaarnakuorisen kannat ovat normaalisti pieniä, mutta kannat voivat kasvaa nopeasti tappaen suuria alueita vanhaa kuusimetsää olosuhteiden muuttuessa otollisemmaksi esimerkiksi ilmaston lämpenemisen myötä¹⁸ sekä habitaatin (kuusien) lisääntyessä. Periaatteessa kirjanpainajan massaesiintymät ovat havumetsien luonnollinen häiriötekijä, joka tappaa vanhat kuuset, ei kuitenkaan metsää – päinvastoin: nuori kuusiaarniometsä kirjanpainajatuhon jälkeen on yhtä lajirikas kuin vanha¹⁹. Siitä huolimatta useilla suojelualueilla (esim. Saksan Bayerischer Waldin ja Harzin kansallispuistoissa) ainakin ydinalueiden ulkopuolella suuria metsäalueita on kaadettu kirjanpainajan torjunnan nimissä²⁰.

3. Keski-Euroopan tasangot: Ei aarniometsiä. Edes kuuluisa Białowieża ei tarkkaan ottaen ole aarniometsä. Keski-Euroopassa harrastettiin jo viimeistään 3700 eKr. kaskiviljelyä²³. Sen jälkeen melkein jokainen sovelias maatilkku on raivattu ainakin kerran²⁴. Tasamailla on vain harvoja muutamaa vuosikymmentä kauemmin tiukasti suojeltuja alueita²⁵ (kuva alla). Vuorten alarinteillä on kuitenkin aarniometsiä, joiden alimmat osat voidaan katsoa olevan ”alamaita”, esim. Dobra Itävallassa ja Boky Slovakiassa.

Hakkuut, laidunnus, ylitiheät kasvinsyöjäpopulaatiot ja etenkin tulvaesteet (kuva alla) ovat muuttaneet tulvametsät totaalisesti. Välimerenalueen alamaiden metsien ohella juuri tulvametsät ovat kärsineet eniten ihmisen toiminnasta²⁶. Lähes luonnontilaisia suometsiä on vielä esim. Białowieżan kansallispuistossa.

4. Boreaalinen vyöhyke: Todellisia aarniometsiä on hyvin vähän, mutta niitä on (kuva alla). Aiemmin kaskiviljely ja myöhemmin metsätalous ovat vaikuttaneet lähes jokaiseen metsälaikkuun. Suurimmat aarniometsäalueet ovat noin 10 km². Silti edes nämä metsät eivät ole täysin luonnontilaisia, sillä niiden metsäpalohistoria on luonnoton. Kaskiviljelykaudella kuloja oli luonnottoman paljon, koska ne levisivät aarniometsiin läheisiltä kuloalueilta²⁷. Kulontorjunnan myötä ja kaskeamisen loputtua metsäpaloja ei ole enää juuri lainkaan. Kulojen puuttuminen metsän häiriötekijänä voi siten luoda ”keinotekoisia” kasvillisuustyyppejä, jotka eivät paljoa muistuta todellisia ikimetsiä²⁸.

5. Lappi: Euroopan ainoat todelliset erämaat sijaitsevat Lapissa pohjoisboreaalisessa vyöhykkeessä. Laajimpien erämaiden koko on tuhansia neliökilometrejä (kuva alla). Erämaat ovat säästyneet yksinkertaisesti siksi, että laajamittainen maa- ja metsätalous ei ole kannattavaa lyhyen kasvukauden ja puuston vaatimattoman kasvun vuoksi. Siellä täällä on saatettu jokin puu kaataa ja kuollutta puuta käytetään hieman nuotiotarpeiksi, mutta tämä käyttö on täysin merkityksetöntä suhteessa metsien kokoon ja kuolleen puun määrään.

Suurin luonnontilasta etäännyttävä tekijä on suojelualueidenkin käyttö porojen laitumina. Poroja on pidetty Pohjois-Fennoskandiassa puolivillinä tuotantoeläimenä vähintään 1000 vuotta. Viimeisten vuosikymmenten ylisuurien porotokkien merkittävin seuraus on jäkäläpeitteen lähes täydellinen häviäminen kuivemmista metsätyypeistä (kuvat alla). Tämän voi nähdä jopa satelliittikuvista paikoitellen Suomen Lapin ja Venäjän rajalla, koska ylisuuret tokat puuttuvat Venäjän puolelta ja rajavyöhykkeeltä, mistä seuraa vaalea jäkäläpeite (ks. esim. täällä). Myös tunturikoivikot (Betula pubescens var. pumila) kärsivät porojen laidunnuksesta.^{29 30 31} Kuten eteläisemmissä boreaalisen vyöhykkeen osissa, myös Lapissa metsäpalot sammutetaan nykyään. Pohjois-Fennoskandian erämaat eivät siten ole yhtä luonnontilaisia kuin Venäjän, Kanadan ja Alaskan valtavat erämaat, joissa metsäpalot saavat yhä palaa rauhassa eikä metsissä ole puolivillejä tuotantoeläimiä.

KR & TM

Lähteet:

1. Butorin, A. (1998): World Natural Heritage Areas in Russia. In Dömpke, S. & Succow, M. (eds.): Cultural Landscapes and Nature Conservation in Northern Eurasia. NABU.
2. https://www.emplantbase.org
3. Latham & Ricklefs (1993): Continental Comparisons of Temperate-Zone Tree Species Diversity. Teoksessa Species Diversity in Ecological Communities: Historical and Geographical Perspectives. University of Chicago Press.
4. Nilsson, T. (1983): The Pleistocene. D. Reidel Publishing.
5. Rivers, M. C. et al. (2019): European Red List of Trees. IUCN.
6. Svenning, J.-C. ym. (2010): Geography, topography, and history affect realized-to-potential tree species richness patterns in Europe. Ecography 33: 1070-1080.
7. Mutke, J. ym. (2010): European Plant diversity in the global context. Teoksessa Settele, J. ym. (toim.): Atlas of Biodiversity Risk. Pensoft.
8. Sjörs, H. (1999): The background: Geology, climate and zonation. Teoksessa Rydin, H, Snoeijs, P. & Diekmann, M. (toim.): Swedish plant geography. Acta Phytogeogr. Suec. 84.
9. Bryant, D., Nielsen, D. & Tangley, L. (1997): The Last Frontier Forests: Ecosystems and Economies on the Edge. World Resources Institute.
10. Kovalainen, R. & Seppo, S. (2023): Pohjoistuulen metsä. Hiilinielu Tuotanto ja Miellotar.
11. Polunin, O. & Walters, M. (1985): A guide to the vegetation of Britain and Europe. Oxford.
12. Mayer, H. (1986): Europäische Wälder. Gustav Fischer.
13. Parviainen, J. (2005): Virgin and natural forests in the temperate zone of Europe. For. Snow Landsc. Res. 79, 1/2: 9–18.
14. https://www.remoteforests.org
15. Veen, P. ym. (2010): Virgin forests in Romania and Bulgaria: results of two national inventory projects and their implications for protection. Biodivers Conserv 19:1805–1819.
16. Korpel’, Š. (1995): Die Urwälder der Westkarpaten. Gustav Fischer Verlag.
17. Standovár, T. & Kenderes, K. (2003): A review on natural stand dynamics in Beechwoods of East Central Europe. Applied Ecology and Environmental Research 1(1–2): 19–46.
18. Fischer, A., Marshall, P. & Camp, A. (2013): Disturbances in deciduous temperate forest ecosystems of the northern hemisphere: their effects on both recent and future forest development. Biodivers Conserv 22:1863–1893.
19. Elling, W. et al. (2009): Dendroecological assessment of the complex causes of decline and recovery of the growth of silver fir (Abies alba Mill.) in Southern Germany. For. Ecol. Manag. 257: 1175–1187.
20. Wentzel, K. F. (1980): Weisstanne = immissionsempfindlichste einheimische Baumart. Allgemeine Forstzeitschrift 35, 373–4.
21. Hilmers, T. ym. (2018): Biodiversity along temperate forest succession. Journal of Applied Ecology, 2018;55:2756–2766. DOI: 10.1111/1365-2664.13238
22. Müller, J. ym. (2018): Increasing disturbance demands new policies to conserve intact forest. Conservation Letters, 2018;e12449.
23. Ellenberg, H. (1996): Vegetation Mitteleuropas mit den Alpen. Ulmer.
24. Küster, H. (1998): Geschichte des Waldes. Verlag C. H. Beck.
25. Christensen, M. ym. (2005): Dead wood in European beech (Fagus sylvatica) forest reserves. Forest Ecology and Management 210, 267–282.
26. Sauvain, R. ym. (2011): Naturwälder als Lebensraum. Teoksessa Brang, P., Heiri, C. & Bugmann, H. (toim.): Waldreservate: 50 Jahre natürliche Waldentwicklung in der Schweiz. Haupt.
27. Keto-Tokoi, P. & Kuuluvainen, T. (2010): Suomalainen aarniometsä. Maahenki.
28. Linder, P. (1998): Structural Changes in Two Virgin Boreal Forest Stands in Central Sweden over 72 Years. Scand. J. For. Res. 13: 451-461.
29. Engelmark, O. & Hytteborn, H. (1999): Coniferous forests. Teoksessa Rydin, H, Snoeijs, P. & Diekmann, M. (toim.): Swedish plant geography. Acta Phytogeogr. Suec. 84.
30. Rikkinen, J. (2019): Metsät Suomen luonnossa. Otava.
31. Vätsärin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelma (2008). Metsähallitus.